Ukemikipuja

JLPT lähestyy uhkaavasti ja aikidon ensimmäinen graduointi vielä sitäkin uhkaavammin. Pääsääntöisesti on kahdesti viikossa tullut käytyä aikidossa, mutta viime kuussa iski välikorvan tulehdus. Olihan se ihan hauskaa, kun huimauksen takia maailma pyöri pari viikkoa miten sattui, mutta muutama työpäivä ja peräti viidet harkat jäivät välistä. Lääkäri käski liikkua, että lähtee huimaus pois tai ettei ainakaan pahene, mutta kuulema aikido oli vähän liikaa pyörimistä. Ei siinä mitään, tässä vaiheessa lähes täysin sain unohdettua suurimman osan tekniikoista. Ja varsinkin ukemit. Eli ne kuperkeikkamaiset kaatumistekniikat, millä varmistetaan ettei luut hajoa kun joku esim. heittää sinut maahan. Tai joilla pääset ottamaan välimatkaa hyökkääjään, mikäli tilanne käy vähän tukalaksi. Tai parkouraat itsesi ehjänä (en kanna vastuuta, älä kokeile kotona) portaat alas tai halki mukulakivien. Olisi pitänyt osata ukemit jo karateaikanani niin en ehkä olisi niin komeasti murskannut kylkiluitani rappusissa.

Näin komeastihan se menee. Meidän lainakissakin tekee melkein yhtä hyviä mae ukemeita kuin tämä.

Minulla ja ukemeilla ei ole kovin ruusuinen menneisyys. Karateaikoinani en oikeastaan koskaan oppinut ukemeita hyvin, koska niitä alkuvaiheessa käytetään niin vähän - harjoituskertoja ei vain juuri ollut. Eteenpäin ukemeita muistan sen, kuinka lähes poikkeuksetta sain iskettyä munuaiseni tatamiin ja sehän muuten sattui. Taaksepäin ukemeista muistan vain, että niitä tehtiin - ei mitään muistikuvaa, osasinko vai en. Kovan ukemin oppiminen tosin oli kokemuksista mitä parhain. Olimme tuolloin harjoittelemassa heittoa, missä kaveri isketään lattiaan heittäjän hartioiden korkeudelta. Sensei oli jo antanut luvan aloittaa, joten liihotin jossakin parini olkapäällä tulossa alas kun sensei muisti mainita: "niin joo, tulkaa alas kovalla ukemilla, ettei satu." Ja parasta tässä oli se, ettei meille oltu mokomaa vielä opetettu. Nam. Se kipu oli suuri, vaikka vaistomaisesti sainkin edes käteni läiskäistyä pysäyttämään liikettä. Näin siis karatessa.

Eilisissä harkoissa aikidossa kävimme taas ukemeita läpi. Onhan keskiviikon senseitämme kehuttu maan parhaaksi ukemin vääntäjäksi - enkä lainkaan ihmettele, miksi. Vaikka se ei tulekaan vielä ensimmäiseen graduointiin, kävimme läpi kovaa ukemia. Vihdoinkin opin, miten sen oikeasti kuuluu sujua. Vaikkei mennytkään itsellä ihan nappiin, niin nyt tiedän, mihin tulee pyrkiä. Oli aika komea läiskäys mikä kuului kun alkeisissa mukana oleva senpai heitti sensein tatamiin kotegaeshi-ranneväännöllä ja aika korkealta sensei pääsi kovaan ukemiin tulemaan. Ainakin korkeammalta kuin missä me peruskurssilaiset olemme vielä käyneet. Opinpahan myöskin, että kovassa ukemissa käden läimäytys tulee tehdä oikein. Sensei on kerran saanut kuunnella kymmenen minuuttia kyynärpää edellä laskeutuneen harrastajan huutoa ja valitusta kun odottelivat ambulanssia. Voin uskoa, että sattuu kun samaan aikaan parhaassa tapauksessa olkanivel luksoituu ja humerus menee sirpaleiksi vähän koko matkalta.

Näin komeasti sensei lensi kovaan ukemiinsa. Kuva netistä, kuten suurosa kuvistani muutenkin.

Aikidon aikana en ole vielä saanut isketyksi munuaisiani tatamiin, mutta hartiat ovat sitäkin enemmän ottaneet osumaa. Jatkuvasti ovat mokomat olleet mustelmilla mae ukemeista eli eteenpäin tehtävistä. Välillä on tuntunut kuin olkapää olisi melkein sijoiltaan lähdössä, mutta toistaiseksi vammoilta on säästytty (hetki pieni kun koputan puuta tähän väliin). Ei tässä muuten mitään, mutta ilmeisesti ajatus mae ukemin aiheuttamasta kivusta syöpyi aivoihini sillä aikaa, kun podin korvatulehdusta. Nyt, vaikka miten aivot sanovat että no niin, teepäs nyt hieno ukemi, keho vääntäytyy kuin itsestään aivan outoon asentoon, etteivät hartiat oikeastaan käy tatamissa. Ei näin. Tämä on siitäkin hassua, että mielestäni ukemikipu ei ole edes ollut pahaa (paitsi ne muutama luksaatiomainen tapaus kun tein tekniikan huonosti). Jokin on vain nyrjähtänyt aivoissa ja eilen sain toden teolla tehdä töitä, jotta sain mae ukemin menemään kuten sen kuuluu. Tai ainakin melkein.

Ushiro ukemit (taaksepäin) ovat aina olleet minulle haaste. Kädet menevät missä haluavat ja heitoista en meinaa saada aikaiseksi edes ukemia - ukemikeinuntaa vain. Kuin kilpikonna kuorensa päällä. Mutta eilen tapahtui jotain ja muutamista heitoista pääsin lähtemään hienoon ushiro ukemiin. Kädetkin löysivät oikealle paikalleen. En tiedä miten, mutta jotenkin se vain sujui. Ei huono.

Näinhän se käy.

 Eipä tässä muuta tällä kertaa, mustelmat tatuointini päällä kiittävät tämänkertaisia lukijoita. Graduointi olisi sitten ensi viikon lopulla.