Kokeita horisontissa, vähän aikidoakin

Vähän aikaa sitten saapui JLPT:n osallistumislipukkeeni postissa. Nyt pitää vain varmistaa, etten vahingossa kadota sitä tai unohda, mihin sen sijoitin. Ja opiskella vielä niiiiin paljon kanjeja. Kielioppiini luotan jo melko vahvasti, mutta silti kertailen sitäkin päivittäin. Sanasto on vielä hieman ruosteessa, mutta niin paljon näkyy tuttua. ettei tuosta tarvinne stressata. Sen kun lueskelen ja teen lauseita lauseiden perään.

Woohoo, kasa kirjoja!

Pääsykoekirjoja olen jo alkanut kahlaamaan läpi - aikoja sitten, mutta niin laiskasti että hävettää. Mistä vetoa, että tänä vuonna vaihtuu kirjat? Ajattelin hakea nyt 2./3. toiveena lukemaan folkloristiikkaa. Tai ehkä yleinen kielitiede jaksaisi taas kiinnostaa? Kuitenkin päämielenkiinto on ja pysyy Aasian tutkimuksessa. Melkein maistan jo opiskelupaikan kielelläni eikun--

Ja sitten kolmansiin edessä siintäviin kokeisiin: ylppärit. Laskeskelin, että olisin jo tänä vuonna päässyt opiskelemaan, jos olisi vähän enemmän ollut taustapisteitä. Jotenka harkitsen psykan (M) korottamista. M on kuitenkin aika ruma arvosana (yhden 9:n ja S:n tuhriman) 10-rivini jälkeen. Terveystietoa voisi kokeilla ja... kieltämättä latina kiinnostaisi vielä, mutta ehkä sitä en rupea tähän väliin kirjoittelemaan. Jos se vaikka olisi palkkio jos (KUN) pääsen Aasian tutkimuksen pääaineopiskelijaksi.

Ja sitten olisi vielä aikidon ensimmäinen graduointi aka vyökoe. Siihen on vielä kuukauden verran aikaa ja kaikki tarvittava ollaan käyty jo kerran pari läpi, mutta silti hieman huolestuttaa. Erityisesti nyt, kun olen ollut kipeänä ja missannut molemmat tämän viikon harkat. Korvatulehdus on saanut niin hienon vuoristorata-huimauksenkin aikaiseksi, etten ole uskaltautunut dojolle edes katsomaan muiden harkkoja. Nämä olivatkin ensimmäiset harkat, jotka olen missannut - niin uskomatonta kuin se onkin. Yleensä kun jaksan aloittaa uudet lajit vahvasti mutta parissa viikossa alan jättää harkkoja väliin.

Aiemmin tosiaan harrastelin karatea. Se loppui lyhyeen, kun juuri ennen oranssin vyökoetta menin ja katkaisin kylkiluuni enkä sitten päässytkään vuoteen harkkoihin. Vuoden jälkeen palatessani dojolle tuntui, kuin olisi väärään paikkaan tullut kun tuttuja naamoja ei enää näkynyt ja olin ehtinyt unohtaa niin paljon. Samoin vuoden lähes täysi liikunnattomuus oli saanut kunnon niin rapaiseksi, etteivät jo aiemminkin tuskaiset alkulämmittelyt oikein sytyttäneet enää. Mietin kyllä pitkään, että jotain pitäisi taas harrastella, mutta miettimiseen ja pohtimiseen meni tavattoman kauan. Kuntokin senkun jatkoi rapistumistaan, mokoma. Kuopiossa asuessani kävin kerran jopa kokeilemassa taidoa - missä reväytin totta kai jonkin jalkalihakseni ja siinäpä sitten nilkutettiin kivuliaasti pari viikkoa.

Suurin piirtein näin se kylkiluu murtui. Samalla meni talon viimeinen jäätelöannos.

Turkuun muuttaessani olin jo melko vahvasti päättänyt, että aikidoa pitäisi päästä kokeilemaan ja kenties harrastamaankin. Tarkoituksena oli aloittaa jo viime syksynä, mutta muutin tänne hieman myöhään - haluan kuitenkin aloittaa alkeiskurssin samaan aikaan muiden kanssa. No, tapasin sitten ihmisiä Setan toimiston ulkopuolella eräänä iltana ja yksi heistä kertoi harrastavansa aikidoa myös. Tällöin päätin, että suuntaan kevään alkeiskursseille.

No, vielä mitä. Lääkärit olivat hidastelleet kainalon alueen leikkaukseni suhteen pitkään, ja kun viimein sain leikkausajan niin eikös se sattunut alkeiskurssin ajaksi. No, siitä tuli sitten lyhyt liikuntakielto taas ja sain odottaa syksyn alkeisiin. Pitkään elokuussa pohdin, mihinkä Turun kolmesta seurasta menisin harrastamaan. Lopulta voiton vei Turku Aikikai. Vaikka se on hieman hintavampi kuin vaikkapa Aikido Dojo Turku tai Yamatokai, sijainti on hyvin lähellä kotiani ja tein alitajuisesti päätöksen jo käydessäni lajiesittelyssä heillä. Tuntui kovasti kodilta.

Aikikailla siis aloitin aikidoharrastukseni syyskuun alussa, ja nythän tuota on puolitoista kuukautta jo takana. Tapasin myös saman ihmisen, jonka kanssa olin Setan toimiston ulkopuolella puhunut - vaikken muistanutkaan häntä aivan heti enkä muistanut, millä dojolla hän silloin sanoi käyvänsä. Pariin otteeseen yhdessä asiaa pohdittuamme muistimme, missä olimme tavanneet. Opettajat ja harkkakaverit ovat olleet mahtavia. Tatamilla ollaan asiallisia ja kohteliaita, pukkareiden puolella ja kotimatkalla taas puhutaan paljon vaikka mistä. Harkoissa käyminen on juuri sellainen henkireikä ja pako arjesta, mitä olen pitkään kaivannutkin - olisi pitänyt uskaltaa ja kehdata tulla jo paljon aikaisemmin. En vain saa tarpeekseni kaikista kohteliaisuussäännöistä ja asioiden selkeydestä. Pian saamme ilmeisesti luvan osallistua myös sunnuntain harkkoihin alkeiskurssin ohessa - tuskin maltan odottaa!

Ehkä reilussa vuodessa minäkin voin saada hakaman.

Mikäs tässä sitten. Kiirettä pitää, vaikkei lähellekään yhtä paljon kuin eräällä saman katon alla asuvalla neitosella, joka juoksee melkein tukka putkella joka päivä paikasta toiseen. Kipeänä olo harmittaa, koska en ole oikein saanut keskityttyä mihinkään. Aina sitä ajattelee, että olisipa sairaana että ehtisi opiskella ja lukea, mutta sitä silloin terveenä unohtaa mitenkä helposti aivot menevät puuroon eikä edes telkkarin katsomisesta meinaa tulla mitään. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että antibiootti alkaa jo vähän purra koska saan kirjoitettua (olkoonkin, että suuri osa tekstistä oli kirjoitettu jo yli viikko sitten). Hyvän lykyn ensi yönä saisin nukuttua ilman heräämistä kipuun (olisi ensimmäinen tällainen yö aikoihin). Jospa tästä jatkaisi nyt kanjien opiskeluun ja lakkaisi nämä kipeän jorinat tältä erää.